Ei preeriaa, ei peltoja, ei vuortenhuippuja
On kaupunki ja kaupungissa kaksi vanhusta
Toinen herää painajaiseen toistuvaan ja nousee sängystä
Sudet eivät ulvo eikä vesi hyytävää
On puolisonsa vartalolla kaksi täkkiä
Toinen oli lahja jonka reuna repsottaa
Katse jähmettyy, kello ei

Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa , on hiljaisuus niin täydellisen hiljaista
Että kuiskauskin on huuto. En vaihtais sekunttiakaan
En nuoruutta en vimmaisia kasvukipuja, en jäätä joka murtui, en kirkonkelloja
Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt

Tapetoitu seinä on ja puinen lattia , valokuvat koirasta ja lastenlapsista
Yläkerta yskii, askel ottamatta jää , filmi pysähtyy ...
Kutsun tätä rakkaudeksi kahden ihmisen
Kutsun tätä elämäksi vaikka ole en täydellistä suoritusta tehnyt minäkään

Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa , on hiljaisuus niin täydellisen hiljaista
Että kuiskauskin on huuto. En vaihtais sekunttiakaan
En nuoruutta en vimmaisia kasvukipuja, en jäätä joka murtui, en kirkonkelloja
Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt

Kun väkivahva kevät puhkeaa , ja aamu kantaa rautahaarniskaa
Kun vaja tehdään vuolukivestä , mä olen siinä nuorena kuin nurmet on
Sä istut salin nurkkapöydässä , musiikki on rytmitettyä
Minä kysyn saanko luvan, sinä nyökkäät
Sinä nyökkäät ...
Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa , on hiljaisuus niin täydellisen hiljaista
Että kuiskauskin on huuto. En vaihtais sekunttiakaan
En nuoruutta en vimmaisia kasvukipuja, en jäätä joka murtui, en kirkonkelloja
Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt